KUUKAUSI PUHUMATTA, kesä 2010

 

Miten ja miksi kaikki alkoi?

Portista astui sisään voipuneen näköinen nainen. Hän lysähti ruohikolle makaamaan huudahtaen dramaattisesti ”Olen kyllästynyt elämään! Jään tähän, enkä nouse enää koskaan!” Naisen avomies istuskeli pihakeinussa katsellen naisen tunteenpurkausta ja kysyi ”Onko jotain tapahtunut?”. Nainen itki kasvot maata vasten ja vastasi ”Ei ole. Ei kerrassaan mitään. Kaikki on varsin hyvin. On työ, on kaunis päivä, on mies, on vaikka mitä! En vain jaksa enää. Minulle riittää. Haluan kuolla pois.” Seurasi hiljaisuus. Mies kutsui naisen viereensä istumaan. Nainen makasi yhä maassa vakaasti päättäneenä, ettei koskaan enää nousisi, vaan makaisi siinä, kunnes kuolema veisi hänet maailmaan, jossa hän olisi onnellinen. Mies katseli avovaimoaan miettien, miten kummallisia naiset voivat olla. Toisaalta hän halusi lohduttaa. Oli ikävä katsoa, kuinka toinen kärsi. Varsinkin, kun se toinen oli hänen rakas avovaimonsa. Mies ei mennyt avovaimonsa viereen lohduttamaan. Mies tunsi hänet. Luoksemenosta avovaimo vain suuttuisi. Oli vain odotettava, että hän omasta tahdostaan nousisi ylös. Mies kutsui naisen viereensä. Pyyntö oli jo ainakin neljäs. Tällä kertaa se toimi. Nainen raahautui puutarhakeinuun miehensä viereen. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen vuolaana virtana. Nainen mutisi itkun lomasta ”Haluaisin vain olla. Ihan vain olla. Ettei tarvitsisi selittää kenellekään mitään. Ei edustaa. Ei näyttää iloiselta, vaikka olo on kurja.” Mies sanoi naiselle ”Sinä olet näyttänyt onnellisimmalta silloin, kun olet hiljaa.”

Tällä kommentilla mies viittasi kertoihin, jolloin nainen oli viettänyt päivän hiljaa. Ensimmäisen kerran nainen oli kokeillut ihan vain uteliaisuudesta olla päivän hiljaa. Se sopi hänelle kuitenkin niin hyvin, että hän innostui olemaan seuraavalla viikolla taas päivän hiljaa. Ja vielä seuraavallakin. Kertoja oli yhteensä kolme. Nainen muisteli päiviä kaihoisasti ja vastasi ”Niin minä olenkin ollut onnellinen, kun olen viettänyt hiljaisen päivän, mutta en minä ikuisesti voi olla hiljaa!” Mies vastasi ”Entä jos olisit kuukauden hiljaa tai kaksi? Tekisikö se sinut onnelliseksi?” Nainen huokasi ”Kyllä varmaan, mutta se on käytännössä mahdotonta. Täytyy käydä töissä, että voi maksaa laskut ja ruoan.” ”Minä voin maksaa ne.” Ehdotti mies. Nainen katsoi avomiestään ja makusteli ideaa mielessään. ”En minä kuitenkaan voisi. Olen lähdössä liftireissulle kahdeksi viikoksi kaverin kanssa. Mitä hänkin sanoisi, jos soittaisin hänelle ja sanoisin, että olen päättänyt olla kuukauden puhumatta!” Keskustelu jatkui vielä hetken aikaa. Lopputulos oli se, että nainen oli päättänyt olla kuukauden puhumatta. Ei hiljaa, vaan puhumatta. Ääniä sai päästellä, kirjoittaminen olisi myös sallittu, lisäksi iltaisin ja aamuisin olisi tunnin verran puheaikaa. Naisen silmät loistivat tyytyväisyydestä, mutta silmissä näkyi myös pelkoa. Edessä oli puhelu ystävälle. Kaksi päivää ennen lähtöä hän kertoisi ystävälleen, että on päättänyt olla puhumatta kuukauden ja kai se on ok. Pahimmassa tapauksessa ystävä ei haluaisi olla enää ystävä, vaan loukkaantuisi. Saattaisi myös käydä niin, ettei ystävä haluaisi lähteä mykän kanssa reissuun laisinkaan. Kädet hikoillen nainen etsi kännykästään ystävättärensä numeron ja soitti. Ihme ja kumma, puhelun jälkeen hänellä oli yhä ystävä, joka kaiken lisäksi halusi yhä reissata hänen kanssaan! Seuraava jännityksen aihe olikin 450km pituinen matka Joensuuhun yksin liftaten mykkänä! Nainen mietti, että hänen järkensä oli tainnut lähteä kesälomalle. Lomalle ehkä ikuisiksi ajoiksi!

Oli lähtöpäivä, 19.7.2010. Seuraavana päivänä hänellä olisi syntymäpäivä. Olisi erikoista viettää syntymäpäivää hyvän ystävän kanssa puhumatta sanaakaan. Se oli kuitenkin lyhyt ajatuksenhäivähdys naisen mielessä. Hänen olisi uskallettava ensimmäistä kertaa liftata yksin ja tehdä se vielä kaiken lisäksi ilman sanan sanaa!! Nainen oli kirjoittanut lapun ”Hei, olen menossa Joensuuhun päin, pääseekö kyytiin? En puhu, mutta ymmärrän kyllä! :) ” Avomies saatteli hänet tienvarteen, halasi ja suuteli. Miehen katse ja hymy olivat rohkaisevia. Mies tiesi, että nainen tulisi pärjäämään. Hän oli rohkea ja vahva nainen. Lisäksi mies tiesi, että nainen nauttisi täysin rinnoin puhumattomuudesta heti, kun pääsisi pelon kynnyksen yli. Mies jätti naisen kadunvarteen. Nainen rutisti kädessään olevaa lappua. Sydän pamppaillen hän nosti peukalon pystyyn.

Auto pysähtyi. "Apua!" nainen ajatteli. Nainen otettiin kyytiin ja hetken päästä "Saanko mä sun puhelinnumeron? Ihan vaan, koska haluaisin kuulla millanen ääni sulla on!"

Kului viikko ja toinen ja kolmas ja neljäs. Oli naisen viimeinen puhumaton päivä. Takana oli uusien ihmisten tapaamista, sukuloimista ystävän ja omien sukulaisten luona, kavereiden tapaamista, syntymäpäivien viettoja ja juhlia. Nainen, joka oli aina pitänyt itseään epäsosiaalisena ja syrjäänvetäytyvänä ihmisenä, ihmetteli, miten hänestä olikin kuoriutunut niin sosiaalinen olento! Itseasiassa takana taisi olla hänen elämänsä sosiaalisin kuukausi! Hänellä oli hieman haikea olo. Puhumattomuus oli tuonut hänen elämäänsä onnea ja vapautta, josta hän oli haaveillutkin. Toisaalta nainen oli iloinen puhumattomuuden loppumisesta. Sen lisäksi, että junalipun osto kävisi helpommin puhumalla kuin kirjoittamalla, niin hän voisi myös kertoa koko maailmalle, kuinka rakkaudentäyteistä elämä on ja kuinka tärkeitä läheiset ihmiset ovat hänelle. Nainen tunsi myös kasvaneensa henkisesti. Hän koki tärkeäksi, että ihmiset tietäisivät, millaista on, kun ei täytä sosiaalisia normeja. Miten muut kohtelevat puhumatonta ihmistä? Mitä puhuvat ihmiset eivät huomaa? Nainen alkoi kirjoittaa:

 

Puhumattomuuden varjo

 

Etkö voi puhua Minun kanssani?

Sanoilla voi loukata. Voi haukkua toisen lyttyyn. Voi heitellä viiltäviä kommentteja. Voi romahduttaa toisen itsetunnon piikittelemällä toista jatkuvasti. Sanat voivat räjähtää kuin pommi, pistää kuin tikari tai viiltää kuin lasinsirpale. Toinen tietää varmasti, että olen vihainen jostain, koskapa sanon sen ääneen. Mutta, minä olen hiljaa. Minä en ole vihainen. Minä olen onnellinen ja näytän sen hymyilemällä sydämestä lähtevää hymyä! Miksi jotkut sitten loukkaantuvat? Ei kai hiljaisuudessa mitään pahaa pitäisi olla? Hiljainen ihminen ei ole porukassa häiriöksi. Hiljaisen ihmisen kanssa voi kommunikoida: Toinen arvuuttelee, hiljainen ihminen vastaa nyökkäämällä tai puistamalla päätään. Toinen kertoo elämästään, hiljainen ihminen kuuntelee. Miksi se on niin paha asia? Miksi hiljaisuus loukkaa?

Tapasin suomalaisia ja ulkomaalaisia ihmisiä. Tapasin rikkaita ja köyhiä ihmisiä. Matkustin eri puolilla Suomea. Joka paikassa törmäsin kysymykseen: Miksi? Vaihtoehtojahan riittää:

Pitääkö toinen mykkäkoulua? Onko hän tahallaan epäkohtelias? Tekeekö hän jotain tutkimusta? Onko hän lyönyt vedon, ettei puhu kuukauteen? Onko hän mennyt sekaisin päästään? Onko tämä henkinen harjoitus? Kerro, kerro kerro!! Miksi sinä teet tämän? Ainiin, ethän sinä voi puhua.

Olisin tahtonut vastata ”Luepa se lappunen, jonka sinulle näytin, uudestaan. Siinä on neonvärisellä kynällä alleviivattuna vastaus kysymykseesi: Minä vain haluan kokeilla olla puhumatta kuukauden.” Koko kuukauden aikana en tavannut ainoatakaan ihmistä, jota todellinen vastaus olisi tyydyttänyt. Paperilta luettuna vastaukselle oltiin sokeita ja puhetunteina vastaukselle oltiin kuuroja. Puhuessani jouduin keksimällä keksimään jonkin syvällisemmän tarkoituksen puhumattomuudelleni. Puhumattomana taas jouduin tyytymään toisten keksimiin syihin puhumattomuudelleni. Oma vastaukseni kun ei kelvannut.

Puhumattomuus toi mukanaan huomion ihmisen Minä-keskeisyydestä. Minä, minä ja Minä!! Sen ympärillä maailma pyörii. Kaikki haluavat olla se Erityinen, Ainutlaatuinen ja Poikkeus, kenen takia minä voin puhua. Etkö voi pitää puheajan nyt, kun on minun syntymäpäiväni? Etkö voi puhua, koska olen käymässä täällä niin harvoin? Etkö voi puhua, koska olen sinun äitisi? Etkö voi puhua, koska me olemme reissussa yhdessä? Etkö voi puhua, koska täällä on ihmisiä, jotka saattavat ottaa sinun hiljaisuutesi loukkauksena? Etkö voi puhua, koska yleensä tällaisessa tilanteessa puhutaan? Etkö voi jo puhua, kello on jo melkein seitsemän? Etkö voi puhua minun kanssani? Loukkaannun, jos et puhu juuri Minun kanssani!!

Kun minä sitten sanaisen arkkuni avaan, niin mitä sitten tapahtuu? Olenko minä itse tosiaan niin ihmeellinen, että muut ilahtuvat kuullessaan ääneni ja kuullessaan minun puhuvan? Pitävätkö muut minua niin loistavana tarinankertojana, että he eivät millään jaksaisi odottaa kuulla minun juttujani? En usko, että kukaan on niinkään kiinnostunut, mitä minulla on sanottavaa. Jos he olisivat kiinnostuneita siitä, mitä minä ajattelen ja mikä minun mielipiteeni on, niin he pystyisivät helposti asettamaan sanansa niin, että pystyisin vastaamaan. Voisin myös kirjoittaa vastauksen. Minultahan voi siis kysyä! Mutta minulta ei yleensä kysytä.

Tuntuu, että minun tehtäväni puhujanroolissa ei ole laisinkaan se, että toinen haluaisi kuulla, mitä minulla on sanottavaa ja hyväksyä mielipiteeni sellaisena kuin se on. Koen, että minun halutaan puhuvan, jotta toinen saisi tilaisuuden kertoa omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Olen ikäänkuin portinavaaja. “Annan sinulle luvan kertoa itsestäsi.” Jos olen hiljaa, toinen ei uskalla laajasti kertoa itsestään. “Kamalaa, enhän minä voi yksinäni puhua koko aikaa, sehän olisi itsekästä! Enkä Minä todellakaan ole itsekäs ihminen!!” Voisihan hän kysyä mielipidettäni, mutta koko aikana se ei tullut juuri kenellekään mieleen tai sitten toinen ei kehdannut tai viitsinyt kysyä.

Puhujanroolin toinen ja vielä suurempi merkitys on sosiaaliset normit. Kirjoittamattomat säännöt. Nämä säännöt repivät mielipiteitä kahtaalle rajusti. Suurimpaa osaa kiinnostaa ihminen, joka tahallaan rikkoo normeja. Heidän joukossaan on yllättyneitä ja hämmentyneitä, mutta uteliaita ja puhumatonta ihmistä kunnioittavia ihmisiä. ”Nostan sinulle hattua!” Sitten on toinen suunta...Siihen kuuluvat ihmiset arvostavat sosiaalisia normeja erittäin paljon. Siksi he myös loukkaantuvat herkästi, kun joku rikkoo sääntöjä.

Kävin varsin mielenkiintoisen keskustelun puhetuntini aikana koskien nimenomaan sosiaalisia normeja. Minulle kerrottiin teoreettisia esimerkkejä, jotta ymmärtäisin, miten puhumattomuuteni voi loukata. Syyksi puhumattomuudelleni olin kertonut, että minun on helpompi olla oma itseni joukossa, kun olen hiljaa, mikä onkin aivan totta. :

Ajattele tilannetta, jossa sinun luoksesi tulisi kylään ihminen, joka kertoisi rasistisia vitsejä. Sinä et pitäisi siitä yhtään. Tämä henkilö kuitenkin sanoisi, että hän ei tarkoita niillä mitään pahaa, eikä hän oikeasti ajattele niin, vaan se vain helpottaa häntä sosiaalisissa tilanteissa. Eikö se olisi loukkaavaa ja väärin toisia kohtaan, siitä huolimatta, että se helpottaisi henkilön omaa oloa?

Ajattele tilannetta, jossa joku ihminen päättäisi, että hän kuuntelee vain vokaalilla alkavat sanat. Tällainen ihminen olisi vielä töissä ja asiakkaiden kanssa tekemisissä. Asian saisi jollain tavalla selvitettyä, kun tarpeeksi huolella valitsisi sanansa, mutta se olisi epäreilua ja pakottaisi toisen tilanteeseen, johon hän ei ole itse halunnut. Eikö se olisi loukkaavaa ja väärin toista kohtaan?

Entä jos joku haluaisi puhua huutamalla kuukauden, jotta pääsisi sosiaalisesta pelosta. Auttaisi varmasti, mutta mitä mieltä toiset olisivat?

Henkilö, kenen kanssa kävin keskustelin selvensi vielä, että on olemassa sosiaalisia normeja, jotka saattavat olla jäykkiäkin. Jäykkyydestä huolimatta ne ovat välttämättömiä ja jos toinen poikkeaa niistä tahallisesti, se on väärin. Se pakottaa toisen tilanteeseen, jota hän ei halua. On ymmärrettävää, että normeista poiketaan fyysisen (huom.vain fyysisen) sairauden takia, mutta jos poikkeaa tieten tahtoen, se on epäkohteliasta ja ajattelematonta toisia kohtaan. Ainakin pitäisi kysyä sopiiko kaikille henkilöille, joiden kanssa viettää aikaa, onko ok, että on puhumatta.

Esimerkkitapaukset ovat kovin äärimmäisyyksiin meneviä, mutta ehkä puhumattomuuteni tuntui yhtä äärimmäiseltä. Pointtina kaikissa kuitenkin oli tahallinen kanssaihmisten pakottaminen käyttäytymään niin kuin Minä haluan. On siis minun vikani, että sinä häiriinnyt hiljaisuudesta. On minun vikani, että joudut odottamaan, että saan vastaukseni kirjoitettua. On minun vikani, että jos haluat nopean vastauksen, joudut pohtimaan, mitä mieltä minä saattaisin olla ja sitten arvuuttelemaan. On minun vikani, että kutsut minut juhliisi, vaikka tiedät minun pitävän puhumatonta kuukautta. On minun vikani, ettet uskalla heti sanoa ääneen, että käytökseni on häiritsevää ja että olisi parempi, että lähtisin pois. On minun vikani, etten pohdiskele, mitä mieltä sinä saattaisit olla hiljaisuudesta, arvata oikein ja toimia kuten sinä haluat. On minun vikani, että sinä tunnet itsesi epävarmaksi ja avuttomaksi minun seurassani.

Onhan tuokin ajattelutapa ja ymmärrän harmin, minkä saatan toiselle käytökselläni aiheuttaa. En voi sanoa, että äsken kuvaamani ajattelutapa olisi väärin tai oikein. Se vain on yksi muiden joukossa. Minun lähtökohtani on kuitenkin toisaalla. Mielestäni minä en ole vastuussa siitä, mitä ympärilläni olevat ihmiset tuntevat. En ole myöskään vastuussa siitä, että toiset eivät kerro, mikäli käytökseni on heidän mielestään häiritsevää. Koska en itse pidä kaikkia kirjoittamattomia sääntöjä arvossa, en halua alkaa pitää niitä arvossa jonkun toisen mieliksi. Mielestäni vastuuni puhumattomuudessa on, että kerron etukäteen olevani puhumatta, mutta en kommunikoimatta. Annan toiselle tilaisuuden kokeilla juttelua mykän kanssa. Annan toiselle tilaisuuden kertoa itsestään niin laajasti kuin haluaa. Mikäli toinen haluaa minut nähdä puhumattomuudestani huolimatta, niin mielestäni on toisen vastuulla, että hän kertoo, mikäli hän on tehnyt virhearvioinnin. Että puhumattoman ihmisen seura onkin hänelle liikaa. ”Voitaisiinko tavata, kun taas puhut? Tämä on minulle liian vaikeaa.” Tässä tulee taas minun vastuuni ottaa hänen tunteensa huomioon ja lähteä hänen seurastaan pois.

 

Puhumattomuuden pahuus

Miksi minä halusin olla puhumatta? Siitä huolimatta, että tiesin jo alussa vallan mainiosti, että se saattaa loukata moniakin. Eikö se ole tahallista väärintekoa? Ilkeätä, itsekästä ja epäreilua! Miksi minä tahallaan haluan olla ilkeä, itsekäs ja epäreilu? Olisi helppo ymmärtää, jos tekisin sen tietämättäni. Aloittaisin kokeilun tietämättä, että se voi loukata. Olisin ikäänkuin syytön loukkaamiseen. Mutta nyt oli toisin. Tein tieten tahtoen toiselle pahaa. Olin kaiken lisäksi tietoinen, että tämä minun pahantekoni voi johtaa joidenkin ihmissuhteiden katkeamiseen. Eikö se ole Väärin?! Eivätkö vain Pahat ihmiset tee tahallaan pahaa toisille?!

Yhdistelmä, jossa käyttäytyy tietoisesti pahasti, eikä tunne siitä huonoa omaatuntoa on ristiriitainen. Jos loukkaa jotakuta, niin eikö silloin pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa, lopettaa loukkaaminen ja pyytää anteeksi? Kaiken lisäksi, mikäli tällainen henkilö kuuluu lähipiiriin, niin se on vielä pasmoja sekoittavampaa! Oikeastaan huomasin tämän olevan mahdoton yhtälö joillekuille, heillä aivot näyttivät menevän solmuun!

Oletetaan lähtökohdaksi, että minua pidetään ilkeänä, itsekkäänä ja epäreiluna, koska olen puhumatta. Tähän esimerkkiin kuuluu tilanne, jossa toinen, puhuva henkilö, nimeltään vaikkapa Aino, pitää itseään hyvänä, epäitsekkäänä ja reiluna. Ainakaan hän ei ole omasta mielestään koskaan paha tahallaan. Aino on kutsunut minut kylään siitä huolimatta, että olen ilmoittanut etukäteen, että minulla on puhumaton kuukausi meneillään. Aino siis etukäteen tietää kutsuvansa kylään itsekkään, ilkeän ja epäreilun ihmisen. On tietenkin hieman erikoista, että Aino kutsuu kylään tällaisen ihmisen, mutta jätetään syyt kutsumiseen pohtimatta. Minä saavun paikalle olettaen, että olen tervetullut. Miltä minusta tuntuu olla vieraana?! Mitä minä ajattelen?! Ensinnäkin minäkin olen ihminen ja toivon, että minun mielipidettäni pidettäisiin tärkeänä ja arvokkaana. Ainoa, joka omasta mielestään on siis hyvä, epäitsekäs ja reilu ihminen, ei kiinnosta minun mielipide. Se tuntuu pahalta. Aino on lisäksi loukkaantunut käytöksestäni. Mietin, miksi hän kutsui minut kylään, vaikka hän tiesi. Miksi?! Hänhän pystyy sanomaan hyvin helposti ääneen, mitä mieltä hän on. Mutta minä päätän olla ymmärtäväinen. Tämä oon uusi tilanne Ainolle. Hän ei arvannut etukäteen, että se tulisi tuntumaan hänestä niin pahalta. Hän varmaan ajatteli, että Hän olisi poikkeus, kenen kanssa voisin jutella edes vähäsen. Hän siis pettyi. Ehkä Ainoa nolottaa myöntää, että hän oli tehnyt virhearvioinnin tunteiden käsittelynsä suhteen ja ettei hän siksi pyydä minua lähtemään pois. Kuinkahan nopeasti minä kehtaan lähteä pois?! Aino on ilmiselvästi ärsyyntynyt minuun, mutta vastahan minä tulin. Kumpikohan on epäkohteliaampaa: istua vielä jonkin aikaa ja toivoa, että Aino tottuisi puhumattomuuteeni vai lähteä heti pois? Jääkö Ainolle sitten kuva, että olin tuplasti epäkohtelias, koska kutsuttuna tulin, en sanonut mitään ja kaiken lisäksi lähdin melkein heti pois? Ja jos Aino ei itse uskalla pyytää minua lähtemään pois, niin kehtaisiko hän vastata rehellisesti, jos kysyisin (paperille kirjoittaen) suoraan, kumpi on parempi vaihtoehto, heti lähtö vai myöhemmin lähtö?

 

Miltä tuntuu olla puhumatta muiden seurassa?

Ensimmäiset päivät olivat vaikeimmat, koska oivalsin hyvin syvästi, ettei muita suoraan sanottuna paskaakaan kiinnosta, mitä mieltä olen. Huomasin myös, että minussa elää varsin vahvasti tarve olla kiinnostava ja arvostettava ihminen, jonka mielipide on tärkeä. Tuntui niin epäreilulta, miksei oikeasti ketään kiinnosta, mitä minulle kuuluu! Ei ketään! Ei edes parasta ystävääni!! Pelkkiä muodon vuoksi muutamia kysymyksiä ja se siitä sitten. Koko puhumattoman kuukauden ajan tuntui kuin melkein jokainen kirkuisi “Huomaa Minut! Haluan tuntea, että Minä tulen kuulluksi ja nähdyksi! Ja sen Minä voin tuntea vain jos Sinä puhut! Jos olet suurinpiirtein samaa mieltä kanssani, niin viihdyn sinun seurassasi, jos taas olet täysin erilainen, en viihdy seurassasi. Nyt kun olet puhumatta, joudun vain arvailemaan!! Se kauhistuttaa minua!!” Hassuinta on, että kun kaksi "minäpönttöä" keskustelee keskenään, niin kumpikaan ei tule koskaan kuulluksi ja nähdyksi ainoastaan siitä syystä, että kummallakin on niin kova tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, että pitää puhua omasta itsestä jatkuvasti. Väliin ei jää juurikaan tilaa kuulla, mitä toinen haluaa sanoa.

Mykkä on todella helppo jättää keskustelun ulkopuolelle. On kuin sanomaton sääntö, että mykällä ei voi olla mielipiteitä tai toivomuksia. Tai niitä on olemassa vain silloin, kun ryhmässä joku muistaa olla kohtelias ja kysyä mykän mielipidettä. Nämä huomioinnit olivat kuitenkin koko kuukauden ajan vain poikkeustapauksia. Vaikka kirjoitinkin lappuja, niin kirjoitus on paljon hitaampaa kuin puhe, joten kun olin saanut lauseen kirjoitetuksi eli oman mielipiteeni asiaan, niin puheenaihe oli usein jo vaihtunut. Siksi luovuin yrityksestä osallistua keskusteluun.

Tiedättekö pelin, jossa yksi henkilö menee huoneesta pois. Sillä välin muut päättävät jonkin esineen, vaikkapa lampun. Tämän jälkeen henkilö kutsutaan takaisin huoneeseen. Henkilön tehtävänä on kysyä kysymyksiä, joihin voi vastata vain kyllä tai ei. Esimerkiksi: Onko se punainen? Voiko sillä piirtää? Olen pelannut tätä peliä jokusen kerran. Kertaakaan ei kysyjällä ole ollut vaikeuksia kysyä kysymyksiä. Hän on kysynyt ja kysynyt, kunnes on arvannut.

Samalla taktiikalla toimi puhumattomuuteni, mutta kas kummaa, vaikka kirjoitin lapulle, että minulta voi kysyä -ko/-kö kysymyksiä eli kysymyksiä johon voi vastata kyllä tai ei, niin näitä kysymyksiä ei sadellut. Huomasin ihmisten haluavan pikavastauksia: ”Mitä sä haluut syödä?” Olisin tuon tyyppisiinkin kysymyksiin voinut vastata kirjoittamalla, mutta ihmisillä ei tuntunut riittävän kärsivällisyys. Kahden lauseen vastaus oli ihmisten mielestä pitkä vastaus. Yleensä vastasinkin yhdellä tai kahdella sanalla. Välillä olin melkein itku kurkussa, kun tunnuin olevan niin vähäpätöinen. Tätä tunnetta ei laisinkaan vienyt pois lausahdukset: ”Sä oot ihan näkymätön, kun sä et puhu!” tai ”Ai nii joo, säki oot täällä!”

Muutaman päivän jälkeen, kun olin selvinnyt järkytyksestä, miten minä-keskeisiä ihmiset ovat, tietysti itseni mukaanlukien, rentouduin. Aikaisemmat hiljaisuus-päivät olin nimittäin viettänyt pääosin itsekseni ja/tai siihen hyväksyvästi ja ymmärtävästi suhtautuvassa seurassa, enkä suinkaan kenen tahansa seurassa, joten niin suuri minä-keskeisyys oli yllätys. Alkujärkytyksen jälkeen totesin, että miksi ihmeessä minut tarvitsisi jatkuvasti kuulla ja nähdä? Sen myötä avautui täysin uusi maailma. Ihmiset: mikä valtava mielenkiinnon lähde!! Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan!! Eivät ne niitä minulle kertoneet, ilmeisesti he olisivat pitäneet monologia epäkohteliaana, mutta kuuntelin muiden seurassa. Mietin, miten ihmeessä en ollut ennen tajunnut, miten hienoja ihmiset ovat. Kerrassaan mahtavia olentoja! Se, että ”minä en ollut olemassakaan” häiritsi enää harvoin. Pääasiassa oloni oli kerrassaan mainio. Oli leppoisaa ja rentoa. Ei tarvinnut selittää kenellekään mitään, elleivät he kysyneet, eivätkä ihmiset yleensä kysyneet. Tienposkessa peukku pystyssä oli mukava hyräillä laulunpätkiä. (muistutus: olin puhumatta, mutta en hiljaa) Kaiken kukkuraksi tuntui, että ihmiset lukivat ajatuksiani. Kaikki sujui kuin rasvattu! Saatoin miettiä mielessäni ”Onpa täällä autossa kuuma, harmi kun takapenkillä ei voi avata ikkunaa. Pitäiskö jaksaa kirjottaa lappu?” meni sekunti tai pari, niin kuski veivasi ikkunan auki. Saatoin olla myös vessapysähdyksen tarpeessa ja jälleen hetken päästä kuski ehdottaa, sopisiko tauko? Nämä kuulostavat pieniltä sattumilta, mutta kun tällaisia sattumia on kuukauden ajan monta kertaa päivässä, sitä rupeaa pohtimaan telepatiaa.

Entäpä puhehetket? Puhuin tunnin illalla ja toisen aamulla. Kun puhuu vain kaksi tuntia päivässä, niin sitä aikaa ei todellakaan tee mieli käyttää valittamiseen eikä myöskään toisten neuvomiseen, miten heidän kuuluisi elää elämänsä!! Kaikki negatiivisuus oli listalla viimeisenä. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun oli tajunnut, miten hienoa on, että jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Tunnit kuluivat käytännön asioiden hoitamiseen (olinhan kaksi viikkoa liftaamassa ystävän kanssa) ja Minun mielipiteisiini ja tunteisiini. Oli ihana kertoa, mitä kaikkea olin kokenut ja havainnut sinä päivänä. Oli ihana kysellä mieltä askarruttaineita kysymyksiä ystävältä tai kenen kanssa ikinä olinkin. Olisin mielelläni julistanut koko maailmalle, että rakastan sitä ihan mielettömästi ja kaikkia sen asukkeja!! Mutta ”love and peace” tuntui liian hippeilyltä, joten jätin jokailtaiset rakkaudentunnustukset väliin. Toki joukkoon mahtui hetkiä, jolloin päivä oli tuntunut erityisen raskaalta puhumattomuudesta loukkaantuneiden ihmisten takia jolloin tunnetta sai purettua puhumisaikaan. Näitä päiviä oli kuitenkin suhteellisen vähän. Ymmärsin, että jokaisella on oma mielipiteensä kuhunkin asiaan ja jos se on omani kanssa eriävä, niin ei se siitä tuomitsemalla muutu miksikään. Sen hyväksyminen helpotti.

Ihmiset, jotka hyväksyivät puhumattomuuteni, heidän seurassa oli ihana olla. Jotkut olivat itsekin hiljaa (ei pelkästään puhumatta vaan hiljaa), kai siksi, että he olettivat sen kuuluvan asiaan tai ehkä siksi, että heistä oli rentouttavaa, kun sai olla yhdessä jonkun kanssa puhumatta. Kerran kävelin vuorelle yöllä keskiyön auringonvalossa yhdessä henkilön kanssa, johon olin vain muutama päivä sitten tutustunut. Olimme molemmat hiljaa. Se tuntui luonnolliselta ja mukavalta hiljaisuudelta. Tuntui, että jos olisi puhunut, se olisi rikkonut lumouksen.

 

 

Hiljaisuuden valo

 

Monia mielipiteitä

Vain muutamat loukkaantuivat selkeästi käytöksestäni. Mitä loput ajattelivat?

Minua on pidetty myös omituisena, outona, hulluna ja friikkinä tai kotkotukseen sortuneena. Näiden lisäksi minua on pidetty myös henkisenä ja rohkeana. Olen saanut osakseni myös ihailua ja tsemppausta. Yksi leikki-ikäinen lapsi innostui puhumattomuudestani ja alkoi matkia. Ei siis olla puhumatta, vaan tehdä erilaisia äänteitä yhdessä minun kanssani. Se oli hauskaa.

Mielipiteitä on siis joka lähtöön ja kaikille heistä olen pyrkinyt olemaan ystävällinen. Voiko näiden kaikkien mielipiteiden jälkeen ajatella, että olisi vain minusta kiinni, mitä mieltä toinen on? Jos yrittäisin miellyttää jokaista, olla hiljaa niiden seurassa, joiden arvelen pitävän hiljaisuutta positiivisena asiana ja puhua niiden seurassa, joiden arvelen kärsivän puhumattomuudestani, niin eikö se olisi aika järjetöntä? Toimintani perustuisi täysin arvaukseen siitä, mitä mieltä toinen minusta mahdollisesti on. Voisinhan tietenkin varmistaa toisen mielipiteen kysymällä “Pidätkö hiljaisuutta hyvänä vai huonona asiana?” Tällöin valintani perustuisi toisen mielipiteeseen. Se on sitten eri asia, onko toinen valehdellut yrittääkseen miellyttää minua. Jos taas huoneessa olisi sekä ihmisiä, jotka puoltavat puhumattomuutta ja ihmisiä, joiden mielestä se on loukkaavaa, niin entä sitten? Valintani puhuakko vai ei perustuisi siihen, minkä ajattelen olevan normaalia missäkin tilanteessa eli valitsisin puhumisen. Onko tarkoitus miellyttää toisia ihmisiä arvaillen heidän mahdollisia reaktioitaan? Mielestäni se ei ole elämän tarkoitus. Oma elämänpolku ei kulje aina normien mukaista tietä. Jos ei noudata normeja, se on kuin uisi vastavirtaan tai kuin kompuroisi pimeällä kivisellä tiellä.

Kaikkissa tapaamissani ihmisissä puhumattomuus ei herättänyt epävarmuutta. Suurin osa olivat kiinnostuneita ja uteliaita. He kyselivät. Katsoin syvälle silmiin tai kirjoitin, jos toinen asetteli sanansa sellaiseen muotoon, että En voi vastata kyllä, ei tai en tiedä. Toisen kiinnostus toi itselle hyvän mielen, koska minäkin ajattelen Minä-keskeisesti! “Hei jee, toi huomas, että mä oon olemassa!” Muutaman hetken toinen oli kiinnostunut ja kertoili myös omista kokemuksistaan. Pitkä keskustelu mykän kanssa on mahdollista, mutta vaatii totutusta poikkeavaa lähestymistapaa. Pitää oikeasti pohtia, mitä mieltä hiljainen ihminen voisi olla, pitää yrittää päästä hiljaisen ihmisen maailmaan, jotta voi edes arvailla, pitää varmistaa ymmärsikö hän oikein, pitää olla läsnä, pitää katsoa hiljaista ihmistä silloin kun hän kommunikoi, pitää uskaltaa hypätä pois totutusta. Merkittävin asia kuitenkin on, että pitää uskaltaa hypätä pois omasta Minä-keskeisestä maailmasta ja kiinnostua toisesta ihmisestä. Ei voi elellä koko ajan siinä ruusuisessa maailmassa, jossa Minä ja Minun Elämäni ja Minun Tunteeni ovat kaikkein merkittävimpiä ja kiinnostavimpia.

 

Miksi puhumattomuus kaikesta huolimatta tuntui niin hyvältä?!

Olen kirjoittanut paljon puhumattomuuden varjoista, ikävistä puolista, mitä huomasin. Valolla on aina varjonsa ja varjolla valo. Sanattomuus on nimenomaan sanattoman kaunista. Sanat eivät riitä.

On vapauttavaa, kun ei tarvitse selittää kenellekään mitään. Tavallisesti, jos joku kysyisi vaikkapa "Onko sinulla nälkä?" niin voisin vastata "Ei, koska..." Kun elämästä poistuu "koska, siksi, mutta, eiku, suunnilleen, toisaalta" jne. niin asiat vain ovat. Olemassaolon yksinkertaisuus. Se tuo itsetietoisuutta. "Kyllä, minä olen tätä mieltä." Ei voi toisen miellyttämiseksi kierrellä ja kaarrella eikä kaunistella asioita. Täytyy myös itse tietää, mitä haluaa. En voi vastata kyllä tai ei, ellen itse tiedä olenko enemmän ein vai kyllän kannalla. Vaihtoehtona määrätietoiselle "haluan tätä" olisi tietenkin olan kohautus "emmä tiiä". Minusta oli fantastista alun hämmennykseni jälkeen tietää, mitä mieltä juuri minä ihan oikeasti olen vai enkö tosiaan tiedä vastausta. Se toi itsevarmuutta ja rohkeutta. Oli pakko ylittää oma vaatimattomuus "minä se tässä vain, en minä oikeastaan tiedä oliko se sittenkään hyvä idea, ehkä olisi kuitenkin parempi, jos..."

Hiljaisuuden taika on jotain uskomatonta. Vanhat tavat toimia siirtyvät uuteen uskoon, uskomattomuuteen. Kaikesta tulee niin ainutkertaista, jokaisesta ainutlaatuisia, itseni mukaanlukien. Sisäinen oivallus, kokemus siitä, että täällä me ollaan kaikki samalla pallolla, eletään yhdessä, mutta kuitenkin jokaisella, pienimmällä hiirelläkin on oma tarinansa, oma tehtävänsä, oma luonteensa, omat tunteensa. Kaikkeuden valtavuus ja samaan aikaan jokaisen erityisyys muodostavat niin kauniin kokonaisuuden, ehkä paras sana sitä kaikkea kuvaamaan on Elämä. En voi verrata itseäni kehenkään, enkä voi verrata ihmisiä toisiin ihmisiin. Siinä ei ole mitään järkeä, koska ei ole kahta samanlaista. Maailma on täynnä mielipiteitä, eikö se ole uskomatonta ja kiehtovaa! Miksi väitellä, kun samasta asiasta voi ajatella niin monella eri tavalla! Miten ihana on imeä itseensä erilaisia näkökulmia. Jos ennen kuvittelin olevani avarakatseinen, niin nyt totean, että jokainen oivallus vie avarakatseisuutta syvemmälle ymmärrykseen. Se on loppumaton tie. Koko maailmankaikkeus on polkuja täynnä, polkuja, jotka vievät sinne, mihin milloinkin haluan mennä ja vaikka valitsisin minkä polun tahansa, niin lopputuloksena on monet yllätykset. Välillä juostaan hirviötä karkuun, välillä ympärillä tuoksuu kukkaketo, välillä toiset ihmiset kulkevat samaa polkua kanssani. Kaikki on minun päätettävissä, enkä kuitenkaan koskaan tiedä, mitä kohta tapahtuu, en tiedä edes mitä kaikkea juuri nyt ympärilläni tapahtuu! Miksi en ole koskaan huomannut, että elämä on näin ihmeellistä!! Olen puhua pulputtanut kuin pikku puro eteenpäin. Pikkuinen puro, minä tykkään pikkuisista puroista, jos minäkin olen pikkuinen puro, niin sehän on vain ihanaa ja toisaalta, tämä tyynenä lampenakin olo on miellyttävää. Ihmiset muuttuivat silmissä, ei ollut enää ihailtavan sujuvasanaisia tai inhottavan jurottavia ihmisiä. Oli pikkuisia puroja, kuohuvia koskia, tulen liekkejä, kiviä, puita, oli luonto. Kaikessa hulluudessaan, julmuudessaan ja kaoottisuudessaan ihmiset ovat niin kauniita ja lumoavia. Ei tuntunut järkevältä verrata karun kaunista kalliota sademetsän vehreyteen ja runsauteen. Tuntui hullulta, että ihmisille edes tuli mieleen vertailla keskenään niin erilaisia asioita. Vielä hullummalta tuntui ajatus yhteen muottiin laittamisesta, "hyvä ja kaunis ihminen"- ajatuksesta. Sehän olisi sama, jos koko maapallo muussattaisiin soseeksi ja sitten laitettaisiin koko soossi yhteen muottiin!! Jäljellä olisi pelkkä muusi moninaisen luonnon sijasta. Eikä jäljellä olisi ketään pitämässä muusia kauniina tai rumana, kaikki arvostelijat olisivat hekin pelkkää muusia.

Hiljaisuuden lumo on juuri itse hiljaisuudessa ja olevuudessa. Minä olen se varjo siellä taustalla, jota ei kukaan huomaa, se musta pimeys. Minä vain olen olemassa ja se riittää. Minä kuuntelen ja kuulen. Kuulen muiden tarinoita, kuulen omat ajatukseni, kuulen kehoni viestit, kuulen linnun laulun, minä todella kuulen. Minä olen se salaperäinen olento täynnä salaisuuksia, mitä ihmiset ihmettelevät ja kummastelevat. Minulla on kihelmöivä lapsekas tietoisuus siitä, että minun sisälläni on valtava maailma, ehkä jopa maailmankaikkeus, eikä kukaan tajua sitä ja pelkästään siksi, etten anna sen pursuta sanoina ulos. Wau!

 

Yhteenkoonti

Vaikka tekstistä nousi esiin ihmisten luontainen itsekkyys ja nostin esille myös puhumattomuudesta loukkaantuneiden näkökulman, niin haluan korostaa, että suurin osa suhtautui minuun positiivisesti, usein yllättyneesti ja hämmentyneesti, mutta jokatapauksessa myönteisesti. Myönteinen suhtautuminenkaan ei kuitenkaan takaa sitä, että jaksaisi keskustella mykän kanssa pitkään. Hiljaisuus on tie unholaan. Sitä vain lakkaa olemasta muille. Joskus se ”olemattomuus” tekee kipeää, mutta useimmiten minä nautin ajastani ja muiden ihmisten tarinoista täysin rinnoin. Ja sitten on se kauneus, jolle ei ole sanoja.

 

Viimeiset puhumattomat päivät

Päiväkirjastani lainattu: Huomenna on viimeinen puhumaton päivä. Minulla on hieman haikea olo. Niin paljon olen hiljaisuudelta saanut. Hiljaisuus ei oikeastaan ole hiljaisuutta. Hiljaisuus on täynnä tunteita ja viestejä, joille ei löydy sanoja. Suomen kieli on rikas, mutta ei niin rikas, että sillä voisi selittää hiljaisuuden kauneuden ja täyteläisyyden. Minulle hiljaisuus ei ole vihaista mykkäkoulua, vaan se on onnen ja ilon lähde.

Me luomme maailmaa sanoilla, pidämme joukkoharhaa yllä kutomalla jatkuvasti sanoilla tarinaa omasta ja lähimmäistemme elämästä. Seuraavat pari viikkoa haluankin käyttää kauniin maailman kutomiseen. Mestariksi ei tule päivässä, mutta pikkuhiljaa, sinnikkäästi harjoitellen, omasta tarinastani tulee juuri sellainen, kuin sen haluan olevan.

 

Kiitokset kaikille, joita puhumattomuuteni aikana tapasin, Rakastan teitä Paljon!!

 

<3: lla Anna-Reeta

 

Kiitos erityisesti Anulle, joka liftasi kaksi viikkoa mykän kanssa!! Olet suurenmoinen!!

Ja tietysti Mishalle, joka valoi muhun rohkeutta toteuttaa mahdottomalta kuulostava unelma ja kaiken lisäksi teki sen käytännössä mahdolliseksi. Kiitos ihana!!